Tein eilen upeita kirppislöytöjä. Ehdottomasti mieluisin oli alimpana näkyvä hattu
jonka tyyli-tietoinen siskoni löysi minulle. Jestas mikä löytö! Reunassa roikkuvat kimaltelevat
perhoset vielä kruunaavat tämän komeuden. Jos nyt ei kyläläiset saa puheenaihetta kun rouva kastelee
puutarhassaan kukkia uudessa sadehatussaan niin jo on kumma! Käytiin vielä siskon kanssa samalla
reissulla ruokakaupassa jossa törmättiin meidän nuorempaan neitoon. Raahasin tytön katsomaan mun löytöä
ja tämä oli jo ehtinyt kieliä isälleen että se sekopää osti ihan karmaisevan hatun,,,isäntä tuumasi kotiin
tullessani että ei helv. sehän on vielä rumpempi kuin mitä mä kuvittelin. Höh ihme tiukkapipo
porukkaa ei mitään tyylitajua noilla...

Eilen juhlittiin ammattiin valmistuvia...kävin onnittelemassa aikuisopiskelijaa
joka yli neljäkymmentävuotiaana valmistui sairaanhoitajaksi ihan mielettömän
upea suoritus mun mielestä! Juhlissa oli ihan mahtavia naisia ja juttu lensi...pohdittiin mitä
voisi ruveta tekemään työkseen, parilla naisella oli ideoita maahantuonti-yrityksestä.
Toisivat italiasta maahan jotain millä olisi Suomessa kysyntää, kun kysyin mitä se voisi olla
kaverukset totesivat suunnilleen yhteen ääneen että ainakin MIEHIÄ....ajatelkaa mikä
liikeidea ei taida kukaan muu maahantuoja kilpailla tällä saralla...kyllä nauru ja hauskojen
ihmisten seura tekee välillä niin terää.
Käytiin myös onnittelemassa nuorta ammattiin valmistujaa
joka valmistui hotelli ja ravintolakoulusta, tytön äiti on kotoisin Islannista ja juhlissa olivat
Islantilaiset isovanhemmat. Pääsivät Suomeen tuhkapilvestä huolimatta, veti aika hiljaiseksi
kun kaverini kertoi minkälaista elämää siellä tuhkakeskuksessa vietetään. Muualla maailmassa
ollaan vain huolissaan miten lentoliikenne sujuu mutta aika vähän ollaan uutisoitu minkälaista elämä
siellä oikeasti on. Ilma on niin sakeana tuhkasta ettei ulkona näe mitään, kuuluu lampaiden määkinää
joita ei pysty pelastamaan kun ei niitä ei löydä pimeydessä. Ajatelkaa miten luonto näyttää
voimaansa ja minkälaista on selvitä katastrofin keskellä. Mä sain taas lisäpotkua siihen
että kannattaa varata jonkinlainen henkiijäämispaketti kotiin kun ei koskaan tiedä milloin
sitä voisi tarvita. Yhtä hyvin meitäkin voi jonkunmoinen katastrofi uhata kuin muitakin maita!

Tässä muutamia kirppislöytöjä...6 lautasta 2,5€...

Kälyni bongasi minulle arabian vanhoja-lautasia

Mummolan leipälaatikko....

Mummin vanha kahvipurkki

Tänään ajattelin taas mennä kaivelemaan kirppiksiä...se on jotenkin niin kivaa puuhaa.
Turhaa tavarankeräystähän sekin on mutta mieluummin ostaa jotain toisen vanhaa ja kierrättää
tavaraa kuin laukkaa ostoskeskuksissa joihin mä en enää tunne minkäälaista vetoa, ihan
järkyttävän ahdistavia paikkoja nykyään. Ihanaa sunnuntaita kaikille maailman ihanille
ihmisille MUISKIS!

Vietin eilen ihanan vapaa-päivän kävin kirjastossa ja kahvilla kahvilassa
jota pitää yksi tuttu yrittäjä. Tuli siinä sitten päivitettyä kuulumisia ja vaihdettua
kokemuksia yrittäjyydestä. Kuuntelin korva tarkkana kun vastapuoli kertoi miten kiirettä on
ja kuinka paljon töitä saa yrittäjänä tehdä ja kantaa maksuja yhteiskunnalle...mä tunsin ehkä hetken noloutta
siitä että mulla on aikaa kuljeskella kaikessa rauhassa tekemättä mitään. Menin leipineni ja
kahveineni istumaan ja kaivoin kassista kirjan jonka on kirjoittanut jenkki-nainen joka on buddhalainen
nunna...kirjan nimi on kaiken kaaoksen keskellä...melkein hymyilytti mikä sattuma.
Kun itse on oivaltanut että maailman menoa ei voi pysäyttää mutta omaa menoa voi, valtaa sisimmän kummallinen
tunne...ihan kuin aikaa löytyisi lisää kun ei enää kiirehdi niin kauheasti. Olisi mullakin vapaa-päivänä sata
asiaa mitä pitäis/voisi tehdä kuten kotitöitä mutta kun ei tee aikaa on kummallisesti kaikkeen muuhun.
Muutos lähtee meistä jokaisesta itsestään haluatko että elämä ajaa ohitse vai keskitytkö hetkeen ja nautit
elämästä ihan toisella tavalla. Yksi viisas sanalasku sanoo että jos hukkaat miljoonan sinulla
on mahdollisuus saada se takaisin mutta jos hukkaat sekunnin se on mennyttä. Kun keskittyy asioihin yksi kerrallaan
ilman että on jo ryntäämässä seuraavaan hetkeen tuntuu kuin oikeasti saisi vuorokauteen lisää tunteja...

Mä rakastan antaa ihmisille lahjoja ihan vain huvikseni ja etenkin oma tekemiäni...
Tein vanhemmalle tytölleni tän kassin ja pidin juhlallisen pikku-puheen sen antaessani.
Sanoin että tää on sun onnenkassi ja mä oon täyttänyt sen rakkaudella...
Mitä enemmän mä annan muille sen suuremmmaksi rakkaus kaikkia ja kaikkea kohtaan
sisälläni kasvaa.
Vaikka samalla mun temperamentti näköjään vaan voimistuu, mä olin
kuvitellut että musta on tullut rauhallinen ja seesteinen mutta kattia kanssa. Mä oon ruvennut
puolustautumaan ihan eri tavalla kuin ennen. Mussa uinunut tiikeri on taas hereillä ja mä voisin
kuvitella että jos kohtaan jossain epäoikeudenmukaisuutta tai joku esim. kohtelee toista
huonosti vedän lättyyn ihan tosta noin vain veikken väkivaltaa hyväksykkään.
Mies sanoi että susta on tullut pelottava yhdistelmä : Puolhörhö ja puolet tulista temperamenttia
että varmaan sitten on helpompaa kun olet täysin hörhö...sitä odotellessa... (;

Mä oon aika ovela sisustusbloggaaja...rakastan kaikkea kaunista ja on ihana
laittaa kuvia tänne blogiin...mua vaan ei kiinnosta kirjoittaa niistä nimittäin
mun sisin pohtii kiihtyvällä tahdilla paljon syvällisempiä asioita...tänään
mä oon funtsaillu koulusysteemiä jota vastaan mä oon aina kapinoinut. Onko nimittäin
tehokkaampaa tapaa tappaa lapsen ja nuoren luovuus ja usko omaan itseensä kuin peruskoulu.
Olin itse aika mahdoton koulussa koska asiat joita siellä opetettiin meni multa ohi aika
lahjakkaasti...ihan sama mitä opettaja paasasi luokan edessä mä olin jossain ihan muualla. Koin itseni aina
tosi tyhmäksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi kun matikka, kielioppi ja muut ei kertakaikkiaan menneet
mun päähäni. Yritin peittää hämmenystäni ja tuskaa jota kannoin sisälläni häiriköimällä
jotta muut eivät huomaisi että mä olin ihan hukassa. Yleensä vastassa oli aikuisia "kypsiä" ihmisiä
joiden ego ei kestänyt että lapset hyppivät silmille. Mä leimauduin hankalaksi toivottomaksi tapaukseksi josta ei
varmasti tule yhtään mitään tässä elämässä. Myös vanhempani ajattelivat asioista samalla tavalla.
Nyt Kun katselen ympärilläni samanlaisia lapsia ja nuoria joita leimataan hankaliksi toivottomiksi epäonnistujiksi
mua suututtaa ihan suunnattomasti. Jos jokainen joka heitä ohjaa elämän varrella olisi itse henkisesti
sisäistänyt elämän tärkeimmät asiat oikealla tavalla vältyttäisiin monilta turhilta ristiriidoilta. Silloin vastakkain ei
olisi aikuisen ego ja lapsi vaan kaksi yksilöä joista toinen on henkisesti kypsempi ohjaamaan toista
tärkeissä asoissa. Joita mun mielestä sori vaan ovat ihan muut asiat kuin kertotaulun pänttääminen. Mun unelma
koulussa opetettaisiin että jokainen on arvokas juuri sellaisena kuin on, jokaisen tietoja ja etenkin taitoja punnittaisiin
yksilötasolla ja luovuutta korostettaisiin. Edelleenkin eletään yhteiskunnassa jossa tärkein kysymys on
ammatinvalinta, kunhan saat hyviä numeroita ja kouluttaudut korkeasti saat elämässä jotain. Joku on
opiskellut 20v. ja väitellyt tohtoriksi mutta sisältä henkisesti läpimätä...mäkin innostuin opiskelusta sitten
aikanaan ja hankin itselleni ammatin ja olen pärjännyt yrittäjänä hienosti yli kymmenen vuotta. Sain sitä
aineellista menestystä ja arvostusta mitä jokaisen tulisi janota...tyydyttääkö se mua henkisesti? Ei sitten pätkääkään
mua tyydyttää että elämä on kovalla kädellä koulinut musta empaattisen omilla aivoillani ajattelevan yksilön
jolla on arvojärjestys kohdillaan. Mä koen että mun tehtävä on myös olla unohtamatta millaista on olla syrjäytynyt
lapsi ja nuori ja auttaa muita samanlaisia mukaanlukien oman tyttäreni. Tärkein koulu on oma sisäinen kasvu
muuten ei mikään asia tässä elämässä riitä tai tuo sisäistä rauhaa.

Menin sitten avaamaan suuni miehelle joka makasi tylsistyneen
näköisenä televion edessä tossa iltasella, että mentäiskö vähän pihahommiin
mä haluasin raahata niitä kiviä sieltä navetan alta ja suunnitella mitä niistä vois tehdä...
En saanut innostunutta vastaanottoa on kuulemma niin flunssanen olo. Sitten mies keksi että
sun auton vois kyllä pestä...käytiin sitten tyhjentämässä autosta vähän romua ja matkalla mies kysyi
että myydäänkö kaikki mitä meillä on? Mä mietin hetken ja vastasin että joo....myydään vaan
ja hei sukulaiset ottakaa ihan iisisti EI TALOA! Mutta kaikki muu... loppu-ilta hinkattiin kolmea autoa (myös unelmien
kesäjenkkiä) ja moottoripyörää...flunssasta ei ollut tietoakaan ja mä anoin jo armoa että lopetetaan
jo mä en jaksa enää. On niin vapauttava ajatus luopua asioista....mä kuvittelin aikanaan kun ostin
hienon mustan jeepin ja ajelin sillä leveänä kotiin että se oli makea tunne mutta ei. Tunne että mä
luovun siitä ja ostan tilalle vaikka rättisitikan on paljon upeampi! Mä hinkkasin mun autoa ja hihittelin
mielessäni että nyt tähän ansaan lankeaa joku muu joka kuvittelee että onni tulee tavaroista.





Tässä vilaus mun kukkapenkki-projektista joa on kesken niin kuin kaikki muukin...
Nappasin myös muutaman kuvan tästä ihanasta vihreydestä...

Ja kuvan meidän katosta joka onkin ainoa vanha asia talossa joka on säilynyt...
Mies uhkaili että se pitäisi vaihtaa ja mä uhkasin köyttää itseni kiinni siihen
koska sitä ei vaihdeta! Tuokaa mulle sitten evästä jos joudun pitkääkin siellä viettämään...

On tää bloggaaminen jotenkin ihan älytöntä hommaa...jokainen tekee asioita omalla tyylillään
ja kun mä kerran olen "kaikki tai ei mitään" ihminen niin teen tän blogin pidonkin omalla tavallani.
Kukaan ei ole kehoittanut mua läväyttämään elämääni auki näin julkisesti, ei ainakaan tavalla
jossa mä "paljastan" suuria asioita itsestäni. Ne asiat vaan jotenkin putkahtavat enkä mä osaa esittää
mitään muuta kuin olen. Se mikä mua tässä välillä arveluttaa on se kun tiedän aika monen lukevan blogiani
koskaan sitä kommentoimatta, tuntuu että paljastaa ison osan itsestään ja jää epäselväksi millaisia
ajatuksia pohdintani monessa herättävät? En niinkään ole kiinnostunut siitä mitä mieltä olette mun jutuista
vaan siitä miltä muista tuntuu, kokeeko kukin asiat miten? Pohditteko koskaan elämän varrella miksi
täällä ollaan tai miksi teette asioita niin kuin teette? Toki on kiva saada niitäkin kommentteja että mun teksti
joskus "kolahtaa" (: Blogimaailmassa on paljon myös niitä jotka jättävät ilkeitä negatiivisiä kommentteja
ja herättävät bloginpitäjässä mielipahaa. Mä oikein odotan sitä milloin joku teilaa mut pähkähulluksi
hörhöksi. Voisin vaikka järjestää arvonnan että v.mäisin kommentti palkitaan (nyt mä taidan kaivaa verta
nenästäni) Mutta pointti on se että kukaan ei pääse negatiivisuudella muhun enää käsiksi siksi mä uskallan
tuoda esiin omia henkilökohtaisia pohdintojani koska jokaisella on oikeus olla sitä mieltä kuin on (:
Mä oon ihan hirveä konrollifriikki läheisteni suhteen, väitän että oman pitkän liittoni salaisuus on että
mieheni ei ole koskaan suostunut kontrolloitavakseni vaan tekee asiat juuri niin kuin haluaa.
Siskoni juuri naureskeli että muistatko suhteen alussa kun sä pakkasit kerran viikossa jätkän kamat
jätesäkkiin että nyt tää loppu, mä en kattele sua enää päivääkään...välillä yhteiselo oli sopusointuisempaa
nyt kun lapset ovat omillaan luulisi että pahimmat sodat on sodittu. Eikä mitä me aloittettiin uudestaan
taas väännetään siitä missä on kaapinpaikka...huah. Sitten mulla paloi pinna ja mä pakkasin laukun ja häivyin..
Repäisin ja menin oikein siskon luo yöksi että toinen olisi ihmeissään että mihin mä oon mennyt...
Mitä tekee mies? Ei soita perään ei kysele...mä loikin häntä koipien välissä takaisin ja totesin että
en taida päästä tosta urposta ikinä...mun sydän sykkii vaan tälle maailman itsepäisimmälle hankalle
yksilölle joka ei ymmärrä omaa parastaan eli kultaista vaimoaan...

Loreena McKennitt - Stolen Child

Eilen paineli aamulenkillä yksi kylähullu joka kulki koko matkan
suu auki hämmästyksestä...onko luonto tänä keväänä poikkeuksellisen
vihreä ja kaunis vai kiinnitänkö mä oikeasti asioihin nyt vasta huomioni
ihan aidosti ja kunnolla. Mut valtasi ihan käsittämätön riemu siitä että mun
linssejä on hieman kirkastettu ja mä koen kaikki asiat niin paljon voimakkaammin...

Eilen olimme myös ihanissa kastejuhlissa joissa lapsen vanhemmat olivat 17 ja 18vuotiaita...
Olin itse samanikäinen äidiksi tullessani ja mua liikutti syvästi nähdä että on ihan
samantekevää onko äiti 17 tai 37 silti äidinrakkaus ja hehku lapsen ja äidin välillä on
ihan sama.
Eilen mä luova taiteilija...aloin tekemään siskolleni äitiys-mekkoa...ilman kaavaa
ja kokemusta...tietysti. Ihana ajatella että mun tuleva siskontyttöni tai poikani on suojassa
mun ompeleman trikoo-virityksen sisässä. Ja Sanna sun levenevä takamuskin (;
se oli nimittäin siskoni huoli no.1 kun kerroin ompelevani mekkoa että tee tarpeeksi iso
että peräkin mahtuu (: No tottakai eihän odottavan äidin sovi vilautella...hahaa

Eilen mä katsoin elämäni jännittävintä jääkiekko-matsia mä nimittäin koko pelin ajan
"loitsusin" mielessäni suomen joukkuetta ja kuvittelin meidän maalin eteen näkymättömän
suojan ettei ruotsi saa maaleja. Mä olin ihan puhki kun peli oli ohi ja kun mieheni hämmästeli
Suomen voittoa mä hymyilin vienosti että mä vähän avitin poikia. Olisitte nähneet ukon ilmeen
kun hän kysyi multa silmät pyöreänä että oot sä oikeasti sitä mieltä että suomen mm-kulta on
sun ansiota? Johon mä vastasin että JOOO (;
Saa nähdä milloin se toimittaa mut johonkin pehmustettuun turvalliseen paikkaan vähän
lepäilemään ja miettimään asioita...ennen sitä mä ehdin vielä vaikka kuinka seköpäisiä juttuja (:

On mielenkiintoista seurata lähipiirin ihmetystä mun matkasta
itseeni ja siihen mitä elämältäni haluan. Monet ovat selvästi peloissaan
siitä ja esittävät kysymyksiä onko susta tullut joku hörhö? Johon
mä vastaan ylpeänä että ON!!! Mikä hemmetti siinä on niin pelottavaa
että löytää oman sisäisen rauhansa ja alkaa nähdä asiat oikeassa valossa?
Yksi huolenaihe on ihan selvästi mun usko, mä voin ihan rehellisesti tunnustaa
että uskon korkeampaan johdatukseen ja että ympärillä on paljon sellaista
jota ei voi silmin nähdä. Se tuo mun elämääni ihan käsittämätöntä tarkoitusta
ja lohdutusta,elämä tuntuu paljon rikkaammalta kun löytää vastauksen
kaikille kummalliselle asioille. Mun usko ei ole mihinkään kirjaan kirjoitettua
tarkkaa sääntöviidakkoa vaan arvoja joita mä itse haluan elämässäni kunnioittaa.
Mun uskossa ei tuomita eikä syyllistetä vaan luotetaan siihen että jokaisella
kompastumisella tässä elämässä on syvällisempi tarkoitus kasvattaa meitä
ja viedä omalle oikealle polulle. Kaksikymppinen tyttäreni juuri tokaisi mulle
sarkastiseen sävyyn että kun katsos kaikki eivät ole yhtä valaistuneita kuin sä.
Johon mä esitin vastakysymyksen että oonko mä muuttunut ihan kummalliseksi?
Neito tuumasi että oot susta on tullut ihme hörhö...johon minä että onko se pelottavaa
ja neito hymyillen vastasi että no ei! Ihanaa kiitos! Tiättekö miltä nykyajan aikuiset
nuoremman polven silmissä vaikuttavat? Suorituskeskeisiltä stressaantuneilta materialistisilta
tiukkapipoilta jotka kaivavat itselleen kuoppaa, sinne hupsahtaa ja helposti. Mä oon sitä
mieltä että mä oon valmis vaikka luopumaan kaikesta omaisuudestani kunhan saan pitää
tän hyvän olon joka pävä päivältä kasvaa suuremmaksi sisälläni. Meillä on jokaisella
vapaus valita mihin elämässämme keskitymme ja mä alan pikku hiljaa oivaltaa mikä
on mun polkuni.....

että tervetuloa vaan hörhöilemään mun kanssani hypätköön kyytiin
ken uskaltaa (;


Valaistuminen on ymmärrys siitä ettei tarvitse mennä mihinkään,
ei ole mitään mitä pitäisi tehdä
eikä ole mitään mitä sinun pitäisi olla
ainoastaan tarkalleen olla se joka olet juuri nyt

ps. arvatkaapa mitä mä tein meditoituani...no hain tietysti lapion
ja lähdin pihalle kaivamaan kukkapenkkiä...lisäksi metsästin kiviä
ympäri tonttia ja raahasin niitä ämpärillä penkkiini...ja sitten
mä huomasin että meidän navetan alla on liuskekiviä niistä
saa upean polun puutarhaan...että tsillain...rauhallista loppu-iltaa (;

Mikä päivä ja ilma! Tässähän ihan repee onnesta...huomaa vaan että
heti iskee tauti...nimittäin tahto tehdä sataa asiaa yhtä aikaa. Tuntuu
että kesästä on otettava kaikki irti minkä ehtii. Mä oon ainakin kuluttanut usein kesäni
yli-touhuten ja stressaten ja surrut etten ehtinyt tehdä kaikkea mitä piti. Nykyään
mä nautin ihan hirveästi asioiden tekemisestä kun tahti on rauhallisempi. Tänään
kävin kaupungilla kaikessa rauhassa ostin kukkia ja istuttelin niitä leppoisassa tahdissa.

Entistä mua olis ahdistanut kun piha on aika vaatimattoman näköinen...
nykyinen tuumaa vaan että just toltahan maalaistalon pihan kuuluukin näyttää
ei mitään ihmeellisiä siistejä virityksiä vaan traktori keskellä pihaa...hyvä etten
istuttanut siihenkin kukkia.....

Piipahdin Porvoossa uudessa ekokaupassa ja ostin luontaiskosmetiikkaa mm.
hajuvettä joka on 100% luonnollinen ja lievittää stressiä...että voi ihminen tulla
iloiseksi jo valmiiksi (;

Kangaskaupasta nappasin vähän punaista kangasta josta teen kaulukset
maailman rockeimman 16-vuotiaan kummipoikani mustaan sametti-takkiin.
Mahtavaa kun poika uskaltaa pukeutua just niinkuin haluaa mä yritin ehdottaa
kukka-kangasta mutta se oli kuulemma liikaa (;

Nappasin myös tälläistä kukka- trikoota josta aioin ommella
äitiysmekon yhdelle ihanalle retro-mamille...

Nyt mä menen mun jokapäiväiselle meditaatio-hetkelleni mikä tarkoittaa
että mä istun silmät kiinni mun lempi-nojatuolissa vartin verran
enkä ajattele mitään...vaatii muuten harjoittelua kokeilkaapa joskus (:

Tänä äitienpäivänä olen oivaltanut mitkä asiat omissa
lapsissani merkitsevät minulle äitinä kaikkein eniten. Ne eivät
ole asioita joita ennen kuvittelin: Koulumenestys, ammatti, aineellinen
pärjääminen tässä elämässä vaan kyky nähdä kaikissa ihmisissä jotakin hyvää.
Taito olla tuomitsematta ketään joka on tehnyt elämässään vääriä valintoja,
hyväksyä jokainen ihminen juuri sellaisena kuin on. Antaa apua ja tukea sitä
tarvitsevalle, viitata kintaalla asioille joilla ei oikeasti ole merkitystä
Tänä aamuna puin päälleni tämän juuri valmiiksi saamani mekon ja tajusin että
pidäkkään sitä itse vaan annan sen läheiselleni jolle haluan tuoda iloa ja lohtua
tähän hetkeen. Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille etenkin sinulle joka kohta
ehkä kirmailet tässä kesäisessä kukka-mekossa . Olet niin rakas ja tärkeä kiitos
sinusta!

Olen aktiivisesti yrittänyt itse noudattaa haastetta jonka tässä taannoin
heitin kaikille lukijoilleni...Tehdä vähintään yksi pyyteetön hyvä teko päivässä.
On ihanaa huomata miten suuri voima pienillä teoilla on. Itseasiassa hyvien
tekojen tekeminen on koukuttavaa puuhaa en tiedä kumpi tulee iloisemmaksi
tekija vai kohde?

Mä katselen maailmaa nykyään ällöttävän vaaleanpunaisten linssien
läpi ja yritän löytää myös raskaista vaikeista asioista positiivisia puolia.
Mua ei elämä oo todellakaan kohdellut aina silkkihansikkain enkä minä sitä.
Ehkä juuri vaikeudet kasvattavatkin meitä kaikkein eniten
olemaan kiitollisia siitä mitä meillä on? Toki on asioita joita ei pysty
kääntämään positiiviseksi vaikka kuinka haluaisi...
Tänään oli raskas surullinen päivä niille jotka olivat saattamassa
9-vuotiasta pientä poikaa hänen viimeiselle matkalleen. Sitä ei pysty
edes kuvittelemaan miten tuollaisista asioista voi koskaan toipua.
Pidetään hyvää huolta rakkaistamme koskaan ei tiedä milloin kunkin
aika tulee täyteen...