On tää bloggaaminen jotenkin ihan älytöntä hommaa...jokainen tekee asioita omalla tyylillään
ja kun mä kerran olen "kaikki tai ei mitään" ihminen niin teen tän blogin pidonkin omalla tavallani.
Kukaan ei ole kehoittanut mua läväyttämään elämääni auki näin julkisesti, ei ainakaan tavalla
jossa mä "paljastan" suuria asioita itsestäni. Ne asiat vaan jotenkin putkahtavat enkä mä osaa esittää
mitään muuta kuin olen. Se mikä mua tässä välillä arveluttaa on se kun tiedän aika monen lukevan blogiani
koskaan sitä kommentoimatta, tuntuu että paljastaa ison osan itsestään ja jää epäselväksi millaisia
ajatuksia pohdintani monessa herättävät? En niinkään ole kiinnostunut siitä mitä mieltä olette mun jutuista
vaan siitä miltä muista tuntuu, kokeeko kukin asiat miten? Pohditteko koskaan elämän varrella miksi
täällä ollaan tai miksi teette asioita niin kuin teette? Toki on kiva saada niitäkin kommentteja että mun teksti
joskus "kolahtaa" (: Blogimaailmassa on paljon myös niitä jotka jättävät ilkeitä negatiivisiä kommentteja
ja herättävät bloginpitäjässä mielipahaa. Mä oikein odotan sitä milloin joku teilaa mut pähkähulluksi
hörhöksi. Voisin vaikka järjestää arvonnan että v.mäisin kommentti palkitaan (nyt mä taidan kaivaa verta
nenästäni) Mutta pointti on se että kukaan ei pääse negatiivisuudella muhun enää käsiksi siksi mä uskallan
tuoda esiin omia henkilökohtaisia pohdintojani koska jokaisella on oikeus olla sitä mieltä kuin on (:
Mä oon ihan hirveä konrollifriikki läheisteni suhteen, väitän että oman pitkän liittoni salaisuus on että
mieheni ei ole koskaan suostunut kontrolloitavakseni vaan tekee asiat juuri niin kuin haluaa.
Siskoni juuri naureskeli että muistatko suhteen alussa kun sä pakkasit kerran viikossa jätkän kamat
jätesäkkiin että nyt tää loppu, mä en kattele sua enää päivääkään...välillä yhteiselo oli sopusointuisempaa
nyt kun lapset ovat omillaan luulisi että pahimmat sodat on sodittu. Eikä mitä me aloittettiin uudestaan
taas väännetään siitä missä on kaapinpaikka...huah. Sitten mulla paloi pinna ja mä pakkasin laukun ja häivyin..
Repäisin ja menin oikein siskon luo yöksi että toinen olisi ihmeissään että mihin mä oon mennyt...
Mitä tekee mies? Ei soita perään ei kysele...mä loikin häntä koipien välissä takaisin ja totesin että
en taida päästä tosta urposta ikinä...mun sydän sykkii vaan tälle maailman itsepäisimmälle hankalle
yksilölle joka ei ymmärrä omaa parastaan eli kultaista vaimoaan...