maanantaina





Niin se sitten tuli...se prinssi jota odotin. Se joka kummitteli vuosia unissa, näyissä, tuntui sydämessä. Yhtäkkiä kaikki vain toteutui. Palaset loksahtelivat yksi kerrallaan oikeille paikoille. Omituiset tuntemukset ja ajatukset tavoittivat todellisuuden. Nyt niitä on kaksi...tai kolme. Nainen mies ja pieni tähtipoika jotka löysivät kodin toistensa sydämistä. Änkeytyivät pieneen asuntoon vanhan puutalon yläkerrassa ja sanoivat toisilleen tahdon. Rakastaa jokaisena päivänä.  Sovittaa askeleet samaan tahtiin.
EN tiennyt että on mahdollista rakastaa sillä tavalla, tuntea niin suuri yhteys toiseen ihmiseen. Jakaa samat unelmat, luovuus, ihan kaikki. Se että toinen jopa näyttää siltä mielikuvitus satuprinssiltä jota odotit on täysin käsittämätöntä. Nipistän itseäni useita kertoja päivässä todetakseni että ne on yhä siinä. Ihmeellinen mies ja tähtipoika. Ne joille ei tarvitsee vääntää omaa omituista olemustaan rautalangasta. Ei ne tajuaa ihan kaiken koska ne ovat ihan samanlaisia, yhtä herkkiä intutiivisiä kuin sinäkin. Suurin joululahja ikinä.
Perhe ja rakkaus. Mitä muuta voisit toivoa kun olet odottanut ja ikävöinyt. Tuntenut yksinäisyyden ja erillisyyden. Menettänyt kaiken jotta ymmärtäisit arvon sille miltä tuntuu kun ihmisellä on ihan kaikki..






Pieniä ja suuria unelmia...




Kuljin keväisessä kylätapahtumassa esittelemässä hanketta nimeltä Unelmatuotanto. Rakkauslastani jonka tekeminen perustuu vapaehtoiseen työhön, ihmisten voimauttamiseen unelmien ja välittämisen kautta. Rohkaisin ihmisiä unelmoimaan, kertomaan siitä mitä he toivoisivat elämäänsä jos kaikki olisi mahdollista toteuttaa. Havaitsin että useimmat kaatavat unelmansa realismiin. Siihen etteivät näe mahdollisuutta toteuttaa tässä hetkessä toivettaan. Useimmat haaveilivat hyvin tavallisista asioista. Ajasta nauttia tärkeistä asioista, ihmissuhteista ja onnesta. Mielellä on käsittämätön voima kannustaa tai lytätä ajatuksemme. Kuinka monta kertaa estämme unelmien toteutumisen ajatuksen voimalla, lähettämällä energiaa pelkojemme ja epäilyksemme kautta. Mitä tapahtuisikaan jos omaisimme lapsen kyvyn uskoa siihen että saamme kaiken tarvitsevamme. Että kaikki on mahdollista kun vain luottaa. Kuuntelin tänään seitsemän vuotiaan rahanilmentämistaitoja. Tyyppi laskee säästöpossun sisältöä...80 centtiä, 70 centtiä, 6 euroa. Hei mulla on kuusi euroa kuuluu onnellinen huuto ja rahat sujahtavat lompakkoon. Hymyilen syvään ja päätän ottaa mallia tuosta viisaasta olennosta. Minullahan on ihan kaikki kun katson asioita oikeanlaisen linssin läpi. Ihan kaikki.

sunnuntaina








 
 
Miten yksinkertaista kaikki onkaan..
 
Elämä lapsen silmin katsottuna. Miten vapaata ja suoritusvapaata porukkaa nämä tyypit        
ovatkaan. Aikuisen päässä vilahtaa päivittäin jopa 50 000 ajatusta....suurin osa niistä on negatiivis sävytteisiä, täynnä huolia, itsensä ja muiden ihmisten mollaamista. Ankaraa kritiikkiä. Miettikää lapsia. Hetki riippumatossa, parhaita ystäviä ja lakua. Ei varmaan tuo lapsukainen sillä hetkellä    murehdi mitä sitten tapahtuu kun laku on syöty. Ei se uppoutuu siihen käsillä olevaan hetkeen ja         vähät välittää siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tähän reseptiin hukuttaisin maailman murheet. En usko että vaikka kuinka hössötämme ja stressaamme tulevaisuutta että nimenomaan huolienergia tuo mitään positiivista tulessaan. Päinvastoin seisomme usein itse luonnollisen virtauksen edessä pelkoinemme.   En toki tarkoita että makaat päivät pitkät riippumatossa syöden lakua tekemättä mitään...tarkoitan sitä että luotat elämään sen hyvyyteen ja siihen että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan. Toki elämä riippumatossa voisi olla hyvinkin antoisaa, lakuilla elämisestä puhumattakaan.   Olisimme vapaita ja onnellisia tajutessammme että juoksemme usein asioiden perässä joilla ei ole todellista merkitystä. Todellinen onni tulee hyvin pienistä. Siitä katseesta, kosketuksesta, hymystä joka saa sinut säteilemään. Kutkuttavasta tunteesta vatsanpohjassa kauniista sanoista. Jollekkin olet maailman kaunein ja ihanin ihminen. Lapsi, puoliso, äiti, isä, ystävä. Onko mitään niin merkityksellistä...
 

lauantaina




Olen kuvannut viimeisen vuoden sisällä monia naisia. Uskomattoman upeita ja kauniita, ainutlaatuisia jumalattaria. Joka kerran kuvatessani törmään samaan ilmiöön. Siihen miten eri tavalla katsomme itse itseämme, miten virheellisenä ja usein rumana koemme peilikuvamme. Arvostelemme, tuomitsemme, haukumme itseämme päivät pitkät. Se mitä ajattelemme näyttäytyy  totena ja pikkuhiljaa olemuksemme muuttuu harmaaksi, painavaksi. Hartiat ja olemus lysähtävät, rypyt ja liikakilot hiipivät, saanpa taas aihetta valittaa itselleni lisää. On hämmästyttävää mikä valtava muutos tapahtuu ihmisille voimauttavan kuvauksen kautta. Miltä tuntuu kun ammattilainen laittaa sinut mahdollisimman kauniiksi. Näkee hyvät puolesi, korostaa niitä ja rohkaisee sinua säteilemään. Joka kerran kuvatessani kohtaan ihmeen. Harmaavarpusesta kuoriutuu säteilevä sensuelli olento.
Meinaan räjähtää kiitollisuudesta ja ilosta kuvatessani näitä upeita jumalattaria. Tavallisia naisia, äitejä, tyttöjä, isoäitejä. Kaunottaria joiden hehku ei tule täydelliseksi trimmatusta vartalosta, muovisesta kiillosta pinnalla vaan sisältä. Aidosta naiseuden hehkusta jota ei voi purkittaa tai tilata mistään. Se on meidän jokaisen sisällä odottamassa vain hetkeä että oivallat miten upea olet.
 Ps. tässä muutamia naisia..













Puran tässä monia päätöksiä, uskomuksia. Ehdottomia totuuksia joita olen itsessäni rakentanut. Olen aina ollut hyvin henkinen, syvällinen. Tutkinut elämää ja itseäni ja halunnut ymmärtää ihan kaiken. Sen miksi tänne synnymme. Mistä on kysymys ihan oikeasti. Lapsesta saakka on matkassani kulkenut enkeleitä, olen tuntenut johdatusta ja  selittämätöntä suojausta ympärilläni. Jo lapsena kyseenalaistin ihan kaiken, pidin aikuisia ymmärtämättöminä ja kuuroina ja sokeina. Aistin asioita tosi herkästi ja taisin jotenkin nähdä kulissien taakse. Pelkäsin paljon, jotain mitä en osannut selittää tai ymmärtää. Mummoni ja isosisäni joka oli pappi saivat minut rauhoittumaan hetkessä kertoen ettei ole mitään pelättävää, että taivaan isä suojelee. Luimme aina iltarukouksen mummolassa ja sain siitä valtavaa lohtua. Kasvaessa uskonto alkoi tuntumaan ahdistavalta ja rajoittavalta, ymmärsin johdatuksen ja suojelun ympärillläni mutta koin ettei sillä ollut mitään tekemistä uskon kanssa jonka ihmiset olivat rakentaneet. Minun Jumalani ei määräillyt, tuominnut tai rajoittanut ihmisen vapaata tahtoa. Kaikkien kummallisten näkyjen ja viestien myötä joita olen tuntenut koin valtavan herätyksen. Sisälläni läikähti sellainen atomipommi että sen energialla voisi valaista koko maailman. Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa totuutta, emme millään pysty ihmistasolla ymmärtämään kaikkia maailmankaikkeuden ihmeitä eikä tarvitsekkaan. Ainoa tehtävämme on puhdistaa sisimpämme, olla täysin vapaita ja onnellisia. Ymmärtää ettei ole mitään muuta kuin rakkaus. Kaikki muu on illuusioita. Rakkaudessa emme koskaan vahingoita mitään elävää, emme tunne vihaa tai katkeroidu. Annamme jokaisen tehdä omaa matkaansa, omalla tavallaan. Kiitos siitä että saan muuttaa mieleni ja jatkaa tätä blogia...sisälläni on niin suuri rakkaus ja polte jakaa ihmisille sitä mitä löysin...
polun sydämeen jota olen aina etsinyt. Kotiin






Kyllä elämä on ihmeellistä. Syntymä on sen suurin mysteeri.  Miten jännittävä näytelmä ihmisen maailmaan tulo onkaan. Etenkin lapsen joka on lapsesi lapsi. Miten mun pieni, joka just kaivoi hiekkalaatikolla hiekkaa kuumana kesäpäivänä hanskat kädessä voi olla nyt äiti. Aikuinen nainen joka on juuri kohdannut kauneimman kaikista.
Miten minä joka juuri leikin metsässä intiaania (joo ja siitä ei edes ole montaa päivää) olen nyt kahden lapsen mummi. Viisas roolimalli seuraaville sukupolville. Nyt tulee hirveitä paineita. Miten olla tätä kaikkea kuitenkin olemalla juuri se joka olet. Mummi jonka henkinen ikä on usein n. viisitoista. Jolle elämä on suurta satua ja seikkailua. Jonka mielestä aikuisuus tappaa meissä jotain, sammuttaa liekin sisällämme...
Päätän olla juuri sellainen mummi kuin olen. Näyttää näille lapsukaisille että elämä ei ole vain hauskaa vaan se on superhauskaa. Juuri sellaista millaiseksi sen päätämme itse luoda.

tässä muutamia kuvia mummin inkkarileikeistä...
kunhan hauskuutettiin itseämme ja ihmisiä pitkin kaupunkia. Harjoiteltiin samalla muutamia juttuja...kuten sitä miten pokka pitää kun menet intiaaniksi pukeutuneena huoltoasemalle ja tyyppi tiskin takana kysyy että mistäs sä oot karannut? En mistään vastaan pokkana, tulin pesemään autoni...ei kyllä koskaan ollut niin jännää ja hauskaa olla huoltoasemalla...heh














Takana ensimmäiset raakakakku ja vaatekutsut. Talo täynnä iloisia nauravia lapsia, naisia jopa yksi rohkea mieskin. Muutama mekko löysi oikean omistajan ja mä huokailin onnesta. Hirveän ompelujakson jälkimainingeissa palaudun meditoimalla, kävelemällä metsässä. Hengittelemällä hiljaa.
 Mun voimapaikka lähimetsä on kokenut viime ainoina aikamoista myllerrystä ja tuntuu että  elän jokaisella hengenvedolla mukana. Ensin  suren sitä että puita on kaadettu. Pyytelen anteeksi metsältä. Sitten menen vapun jälkeen sinne ja näen miten joka paikka on täynnä roskaa...serpentiiniä, tölkkejä, röökin stumppeja. Suutun. Todella! Teen niin harvoin mutta silloin kun joku osuu mut kannattaa kiertää kaukaa. Tuli ja leimaus on silloin toinen nimeni. Sisimmästä kumpuaa suuttumus itseasiassa ihan jokaista kohtaan. Oon niin lopen kyllästynyt siihen että ihmiset ovat niin sanotusti "hereillä" mutteivat tee mitään. Kohtaavat asioita joita haluaisivat muuttaa mutteivat näe sen olevan mahdollista. Ensin jumittavat omassa elämässään, eivät uskalla muuttaa sitä. Parjaavat hallitusta, taloutta, teollisuutta ihan kaikkea mutta eivät tee mitään. Ovat huolissaan luonnosta, lapsista nuorista ihan kaikesta mutteivat tee mitään.
Meillä on jokaisella täällä jokin erityinen tehtävä. Enkä usko että se on työnteko tai shoppailu. Se on jotain erityistä, näkemystä, kykyä tuoda sisältään tietoa tai taitoa jolla muuttaa maailmaa. Sen käyttöönotto vaatii rohkeutta, täydellisen luopumisen ainoastaan oman edun tavoittelusta. Se ei perustu rahaan tai menestykseen siksi se lähtee käyntiin kuin raketti kun ymmärrät tehtävän laadun. Olen sanattoman kiitollinen siitä että hullu energiani rysäytti mut takapuoli edellä puuhun niin monta kertaa kunnes löysin omani. Kuulen ympäriltäni usein kommentteja siitä miten mahtavaa työtä teen. Sanoja siitä miten haluaisi itsekin tehdä jotain muttei ole mahdollisuutta. Ihmettelen joka kerran kommenttia. En ymmärrä miksei meillä jokaisella olisi sama mahdollisuus/ velvollisuus muuttaa maailmaa. Ottaa tuo tehtävä vastaan. Ehkä yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa mutta monta voi. Luokseni hakeutuu nyt todella monia nuoria, viisaita kehittyneitä yksilöitä jotka ovat valmiita muuttamaan maailmaa. Aamulla metsässä surun jälkeen  teen päätöksen. En aio enää kulkea noiden roskien ohi ajatellen etten voi tehdä mitään kun en ole niitä sinne heittänytkään. Päätän kerätä ryhmäni kasaan, nämä ihmiset joita olen auttanut. Haastamaan metsän siivoustalkoisiin. Koska jos kävelen ohi tekemättä mitään olen yhtä syyllinen kuin nekin jotka sotkivat. Koska jos suljen silmäni niin tekevät kaikki muutkin ja mä en tullut tänne oman itseni takia. Tulin siksi että meidän pitää huolta tästä kauniista pallosta jolla asumme. Tulin välittämään ja rakastamaan. Sitä. Yhtä ainoaa oikeaa joka vois pikku hiljaa ruveta heräilemään...

keskiviikkona









Mekko. Kaunis kuin lempeä pehmeä päiväuni. Suloinen hetki jolloin kaikki vaan tuntuu niin käsin koskettavan satumaiselta ettet tiedä oletko hereillä vai näetkö sittenkin unta.
Usein sisällämme kytee jokin unelma, haave siitä mitä haluaisimme elämässämme toteuttaa. Sekunnin sadasosassa järki, tuo kavala kaiken kyseenalaistaja on lytännyt unelman. Saanut meidät uskomaan ettei tämä tule kannattamaan tai onnistumaan.
Tässä ajassa jossa kaikki tekeminen pohjautuu siihen että tuottaminen on maksimaalisen tehokasta ja halpaa ei käsityöllä enää elä. Kukaan ei ompele yhtä mekkoa kaikessa rauhassa ladaten musiikilla ja rakkaudella ainutlaatuista energiaa luomukseensa. Siksi koska mekon saa ostettua ketjumyymälästä naurettavan halvalla; sitä voi pitää vain kerran ja kuljettaa sitten kirpputorille tai antaa pois koska se oli melkein ilmainen. Samalla kannatamme tuotantoa jossa työvoima joka tuon tuotteen valmistaa työskentelee epäinhimillissä olosuhteissa. Kenties tuotantoketjussa on lapsi joka ei naura ja leiki kuten omamme täällä. Lapsi jolla on huoli eloonjäämisestä, kenties vastuu koko perheen toimeentulosta. Käsin valmistettu tuote ei koskaan pysty kilpailemaan massatuotannon kanssa. Eikä haluakkaan. Se haluaa nostaa arvostusta perinteisille käsityöammateille, näyttää suuntaa maailmaan joka uskoo luovaan tekemiseen. Siihen että tulevaisuudessa uskallamme kannustaa nuoria opiskelemaan ammatteja jotka ovat kohta häviävä luonnonvara.
En koskaan kuvitellut asuvani mekkokaupassa. Leikkiväni mitä kauneimpien kierrätyskankaiden, pitsien ja musiikin kanssa.
Karkkivärit täyttävät nyt kotini. Elämäni. Kiitollisuus saa kyyneleet silmiin. On kyse jostain suuremmasta kuin mekosta. Rakkaudesta. Unelmien luomisesta todeksi.