Sydämen polku

Mun elämä on musiikkia ja musiikki on elämäni. Jostain syystä se näyttelee isoa osaa siitä kuka olen ja mitä rakastan. Toistaiseksi se on muiden musiikin kuuntelua, keikoilla käymistä, omien kuvioiden etsimistä musiikin suhteen.
Käymme kämppikseni, rakkaan valosiskoni kanssa paljon keikoilla. Viime aikoina erityisesti nuorten vielä tuntemattomien ja ei niin kokeneiden bändien seurailu on ollut lähellä sydäntäni.
Kummipoikani, maailman rockeimman tukkabändin rumpalin matkaa seuraamme innokkaina. On upeaa katsella nuorten paloa musan tekemiseen, nähdä mikä energia näistä innokkaista muusikoista säteilee.

Mun mielestä elämä on parasta päihdettä ja musa. Ei tarvitse mitää muuta päästääkseen johonkin "tilaan" jossa keho vapautuu ja rentoutuu.
Jostain syystä rock-elämään liittyy usein voimakkaasti päihteet. On täysin ok että bändi esiintyy viinaa lavalla naukkailen (jopa suotavaa) yleisö heiluu umpitunnelissa ja selvä ihminen keikalla on outolintu joka väistelee lentäviä tuoppeja. Haastattelin nuoria muusikoita siitä miksi keikan jälkeen "kuuluu" dokata tai ylipäätään sekoittaa alkoholi musan tekemiseen. Selvästi vanhemmat rokkarit näyttävät tässä mallia nuoremmilleen, ikäänkuin perinteenä nuoret sitten imitoivat ihaillen.

Puhuttiin siitä voisiko tulla maailman kovimmaksi bändiksi esim. energiahoitamisen avulla jolloin keho rentoutettaisiin niin ettei tarvittaisikaan muuta. Jätkät innostuivat kovasti saatuaan pikaenergiahoitoa että toihan itseasiassa rentouttaa paremmin kuin alkoholi, joo että jos toi auttaa meitä musan tekemiseen halutaan sitä lisää ;) Me valosiskot koemme elämäntehtäväksemme nuorten kanssa touhuilin ja mikä voisi olla tehokkaampaa kuin musiikki, se miten sillä voi ilmaista itseään, saati mitä sen kautta voi tuoda muille ihmisille.
Mun unelmissa siintää festarit jossa ihmiset juopuvat ainoastaan musasta ja rakkaudesta, hyppelevät villeinä kuin pikkulapset silkasta olemisen ilosta ja riemusta.