keskiviikkona

 



Hei! Terveisiä täältä rakkauden planeetalta...jossa mä liitelen ja tunnen olevani välillä siellä aika yksin...(onneksi on muutama muukin sekopää) Mulla on menossa vaihe: LUOMINEN
Ideoita olis vaikka muille jakaa ja  unelmat on tosi suuria. Mun suunnitelmissa on hauskuuden ja rakkauden palauttaminen maailmaan ja henkisyyden (vaikkei sitä uskalla aina ääneen lausua) se sana nimittäin herättää ihmisissä kaikenlaisia ajatuksia. Eikä välttämättä kovin positiivisia...ajatellaan että henkisyys on jotain huuhaata ja tarkoittaa että hurahdat johokin uskoon ja luovut kaikesta, liitelet taivaalla kuin lintu ja kadotat todellisuudentajusi.
Alkuun sitä ehkä kokeekin jonkinmoisen hurahduksen mutta sitten se tasapainottuu ja putoat takaisin maanpinnalle.

 Olen ikäni ollut erilainen omanlaiseni kulkija, tuntenut usein että olen tupsahtanut paikkaan johon en kuulu. Että mielikuvitusmaailmani lapsellinen uskoni ja huumorini on kitkettävä minusta jotta voin jotenkin elää niin kuin kuuluu. Puoli elämää kuritin itseäni ankarasti pysyäkseni jossain ruodussa, peläten sitä hetkeä jolloin vapaudun omaksi itsekseni tietäen että tulen aiheuttamaan järjetöntä kaaosta itselleni ja muille. Vapautuminen olikin todella uskomaton seikkailu ja olen mielessäni pyytänyt satoja kertoja anteeksi kaikilta niiltä jotka siihen sotkeutuivat.  Säikähdin ja palasin vanhaan ajattelumalliin jossa kuritin itseäni ankarasti, pidin nuhtelevia puheita itselleni hyvä etten tukkapöllyä antanut. Suljin oven kauniiseen maailmaan jossa keijukaiset ja satuolennot seikkailevat ja kaikki on mahdollista. Palasin "normaaliksi". Ja kas jotain kuoli sisältäni, en enää nähnyt elämän ihmeitä ja kauneutta, tuntenut pientä meninkäistyttöä kulkemassa rinnallani. Kaikki muuttui tavalliseksi ja harmaaksi. Kunnes kohtasin toisen "näkijän" joka kertoi...tiesitkös että mukanasi kulkee pieni menninkäistyttö joka kuuli itkusi maanraosta ja tuli luoksesi. Hämmästyin! Miten mielikuvitukseni näkyy myös muille? Enkö olekaan hullu niin kuin olen kuvitellut voisiko olla että on olemassa monia maailmoja ja todellisuuksia joita kaikki eivät vain näe tai halua nähdä. Että elämä onkin kuin satua jossa kaikki on mahdollista. Tarvitsee vain avata silmänsä ja uskaltaa nähdä ja kokea. Ymmärrän että outouteni/ erilaisuuteni onkin suuri lahja ja mahtava työkalu. Tuoda ihmisille rakkautta hauskuutta, lisätä sadun taikaa tähän elämään. Kertoa tarinoita maailmasta jossa kaikki on mahdollista kun vain muistaa pyytää. Niinpä kirjoitin ensimmäisen menninkäis runoni...Elviira tyttösestä. Pienestä ystävästä joka tuo hauskuutta elämääni:

Menninkäistyttö

Elviira on ihan pikkuinen tyttö niin pieni että sen kätkee kärpässieni. Silmät tuikkii iloa, painoa ei edes kiloa. Elviira rakastaa pilailla ja leikkiä eikä tahdo koskaan käyttää meikkiä- Ihmettelee ihmisten maailmaa, kovaa ja rumaa. Menninkäisten maailmassa kun kaikki on niin somaa.
Miksi ihmisen sydän itkee, eikö ymmärrä sitä niittää mitä kitkee. Sujauttaa taskuunsa pienen kukan kutoo itkevälle uuden sukan. Nauraa kikattaa pikku menninkäistyttö kun sai iloa tuoda, rakkautta tahtoisi vain juoda.

7 kommenttia:

  1. Mielestäni tämä on... erittäin asiallista!!!!:)

    VastaaPoista
  2. Hähää, toi äskenen oli mun!!Halusin vaan ees kerran elämässä kokeilla miltä tuntuu olla anonyymi...:D :D :D Ihana teksti muru!!!!!! <3

    VastaaPoista
  3. Haa! Anonyymius on jännittävää!!! Puss toveri-keiju

    VastaaPoista
  4. Olipas ihana runo. Siitä se alkaa, mennikkäistyttö Elviiran runokirja.

    VastaaPoista
  5. Kyllä! Niin minustakin tuntuu...näen sen vahvana mielessäni :)

    VastaaPoista
  6. Se on ihana hetki kun tajuaa että sille on syynsä miksi on aina tuntenut olevansa erilainen ja muualta kotoisin ja erityisen ihana hetki kun tajuaa ettei olekaan sekaisin vaan että ne muut on! Ja että itse on yksi harvoista selväjärkisistä joka näkee kulissien taakse :D

    VastaaPoista
  7. Taika ihanasti oivallettu ;) tolta mustakin on aina tuntunut <3

    VastaaPoista