Vaikka uudistelen aika säälimättömällä kädellä vanhoja
kalusteita on muutama joihin ei kosketa . Ne on muistoja
oikeasta mummolastani ja ne ovat mulle niin rakkaita...
Niistä saavat maalit lohkeilla ja ikä näkyä,
ne kertovat tarinaa ajasta jolloin isovanhempani vielä elivät
ja niihin kajoaminen tuntuisi lähes pyhäinhäväistykseltä.
Ajatelkaa jos esineet osaisivat puhua mitä kaikkea tääkin
tuoli on nähnyt ja kokenut matkallansa....ja voi kun voisi
olla yhden päivän pieni lapsi ja mummolassa... Paappamme(vaari)
aloitti lasten sisään tullessa lausumaan runoa; Tuskin missään
maailmassa on kuin meidän mummolassa, mummo lettuja paistaa...
(en muista pidemmälle) Mä harjoittelen jo nyt että musta aikanaan
tulisi maailman ihanin mummo viimeistään silloin mä alan aikuiseksi...
tuosta tuolista tuli todella haikea olo...tuli muistoja mieleen ja kyyneleet silmiin.
VastaaPoistaNäin se runo menee:
Mummolassa
Tuskin missään maailmassa
on kuin meidän mummolassa,
kukat kukkii, päivä paistaa,
herkkuja saa mielin määrin maistaa.
Mummo kertoo satujansa
aina yhä uudestansa,
silti kohtaan aina uudet
sadun ihmeet, ihanuudet.
Mummo onkin käynyt siellä
suuren sadun valtatiellä,
kuullut kuiskeet sadun lehdon,
nähnyt satulapsen kehdon!
oii, ihana eihän siinä kyllä mistään letuista puhuttu muistan väärin tai sitten paappa on muokannut runoa (:
VastaaPoistapaappa varmaan 'hiukan' muutti runoa :)
VastaaPoista