Sydämen polku

Yritin aikanaan hartaasti kasvaa aikuiseksi, vakavoitua, käyttäytyä...syyllistin itseäni siitä ettei kukaan muu aikuinen (paitsi mun siskot) ole näin hullu. Että vastuuntuntoinen aikuinen on lastensa edessä järkähtämättömän viisas ja hillitty...no joo vissiin aika huonolla menestyksellä. Niinkuin eilen...sain taas huomata. Tää tarina lähti siitä liikkeelle kuinka kosmetologi sai mut ylipuhuttua kokeilemaan jotain mieletöntä taika-ainetta joilla omat ripset saa kasvamaan huiman pitkiksi...koska mä vihaan kaiken maailman tekojuttuja itselläni (ripsien, hiusten pidennyksiä ym. kaikkea hankalaa ja luonnotonta) astuin ansaan ja päätin kokeilla. Parina iltana sudin ainetta ripsiini ja odotin innolla että joko ne kasvavat. Jälkimmäisenä aamuna järkytyin peiliin katsoessani...silmät ihan turvoksissa ja punaiset että jaaha mä oon tällekin allerginen, että ehkä mun kuuluu olla vaan ihan luomu. Selitin tarinaa  järkevälle esikoiselleni josta välillä ihmettelen että kenen on tuo nalkuttava lapsi? Neito rupesi heti komentelemaan että voi helvetti luitko sä sen käyttöohjeen...ööö no en kun tumpelot lukee? Siinä sanotaan kuulemma että sitä ainetta ei saa mennä hitustakaan iholle ja että oliko sitä ihan järkevä laittaa yöksi kun silloinhan sitä menee helposti silmiin...mulla syttyi välittömästi lamppu, äh ehkä mulle yksinkertaisesti opetetaan että ole oma itsesi! Älä yritä olla mitään muuta! Ja koska mun touhut on usein "hengenvaarallisia" kannattaa välttää moisia myrkkyjä. Toinen herkullinen hetki oli eilen kun tulimme ostoksilta tämän nipottavan lapseni kanssa ja olin heittänyt huolimattomasti neidon ruokakassin autoon...oven avautuessa kassi asfalttiin ja kanamunat meni rikki...tai ainakin osa...mulla oli kuulokkeet korvissa kun kuuntelin musiikkia samalla ja katselin vaan tyhmänä kun toinen aukoo suutaan ja huitoo käsillään...aa sillä on jotain asiaa? Otin toisen kuulokkeen pois jolloin neito raivosi että voitsä jumalauta ottaa ne luurit pois päästä ja kuunnella että kato miten mun ruokakassille kävi...yritin hiiviskellä nolona ja kantaa tavaroita ja pyydellä anteeksi huolimattomuuttani. Samalla mua nauratti ihan hirveästi että tää on ihan kuin sketsi sarjasta absolutely fabulous jossa äiti on ihan hunsvotti ja lapsi repii tukan päästään äitinsä kanssa. Lähtiessäni tyttäreni luota mä en voinut vastustaa kiusausta olla vielä sanomatta marttyyri äänellä että mä oon niin pahoillani kun rikoin sun munat...jolloin repesimme täysin molemmat :) Mikä lahja elämässä onkaan huumori. Ilman sitä tää olisi tappavan tylsää. Ja koska mun kaheli pää ei vain suostu kasvamaan ja "aikuistumaan" olen antanut luvan itselleni olla juuri sitä mitä olen! Teen valtavia päätöksiä kummallisista lähtökohdista annan esimerkiki jääkiekon määritellä elämääni...vatkaan koko päivä teenkö yhden asian vai en ja jännittäessäni peliä (tai itseasiassa lähettäessäni energiaa koko pelin ajan Suomen pelaajille...) päätän että jos nyt teette maalin (tilanteen ollessa 2-1) mä teen sen mitä en ole uskaltanut ja mitä tekee Suomen pojat? MAALIN ja vielä toisenkin. Huh! Ja mä "jouduin" olemaan rohkea ja toteuttamaan asian jota pelkäsin. Että en tiedä kumpi on kumman ansioita? Autoinko minä poikia voittamaan vai pojat mua olemaan rohkea? Ainoa mikä tällä hetkellä ottaa päähän on se että mä herään joka aamu vain aikaisemmin kun on niin valoisaa...laittaisin pimnnysrullaverhon mutta kun on kiviseinät eikä iskuporankonetta ja tuttu tarina...apua ei voi pyytää. Tänään heräsin puoli viideltä ja pohdin ongelmaani...sain hirveän hihityskohtauksen kun mieleeni välähti kuva...voinhan mä ostaa rullaverhon leikata saksilla sen rullan pois ja ripustaa sen verhonipsuihin roikkumaan! Kätevää? Pitäisköhän vielä laittaa yksi blogi lisää? Marian niksiblogi?