Sydämen polku

Täällä omituisen naisen omituisessa blogissa on aika hiljaista niin tekemisen kuin kirjoittamisenkin osalta. Elämä ja se ihmeet pitävät jotenkin niin touhukkaana ettei joulunäpertely tunnu nyt tärkeältä (mun suusta kuultuna todellinen ihme) Hyppelen siellä täällä, kohtaan lisää ihania uusia ihmisiä ja palan halusta aloittaa uusia hankkeita. Kuitenkin sisällä ääni kuiskaa ettei ole syytä kiirehtiä, jostain on tämän hosupetterin sisimpään hiipinyt syvä rauha ja luottamus sen suhteen että ovet uuteen aukeavat kun aika on oikea. Sisällä palaa tuli ja tarve auttaa ihmisiä, kohdata lisää samanhenkisiä sielunsiskoja ja veljiä ja laittaa pystyyn jotain ennennäkemätöntä. Näiden ihmisten kanssa on niin helppo olla tuntuu kuin pitkän matkan juostuaan tulisi vihdoin perille. Kotiin jota on aina etsinyt ja jonne on ikävöinyt ymmärtämättä mitä se tarkoittaa.
Nyt ymmärrän että se koti on oma rakastava sydän jossa on tilaa tärkeille asioille. Ihmisille olemiselle rakkaudelle, kaikki muu on toisarvoista. Kohtaan eri-ikäisiä miehiä joihin ystävystyn ilman painetta mistään muusta kuin ystävyydestä. "tarjoudun" äidiksi oman isäni ikäiselle miehelle jonka olemus huutaa äidinrakkauden kaipuuta, seikkailemme yhdessä  ja naureskelemme sille miten samanhenkisiä olemme. Vanhoja sieluja jotka molemmat rakastavat luontoa, metsää, kynttilävaloa. Sovimme yhteisestä retkestä metsään jossa istumme nuotion ääreen pohtimaan syntyjä syviä.
Tunnen että tämä on elämäni hienointa aikaa, tutkimusmatka siihen kuka ja mitä olen. Vasta itseni löydettyä olen valmis todelliseen elämäntehtävääni ja oikeaan ehdottomaan rakkauteen.
Teen illan pimeydessä lumienkelin ja riumuitsen siitä että olen elossa.