Vuoden loppuun kehitin itselleni kätevän pikku flunssan joka pitää tiukasti kotosalla. Yritän levätä ja ommella. Mun mielestä täysin toimiva yhtälö, ompelet hitaasti ja rauhallisesti. Lepäät välillä ja voivottelet. Etenkin kaavoja jäljentäessä. Kuka hel---- on keksinyt että on kätevää piirtää sata kaavaa päällekkäin ja katsoa saako kukaan selvää. Vaatii oikeesti selvännäkijän taitoa ymmärtää mikä kuuluu mihinkin. Piirrän hartaasti ja rauhallisesti. Riemuitsen kymmenmetrisestä Intialaisesta silkkikankaasta jonka löysin kirpparilta. Ompelen tuntitolkulla ja puen luomukseni päälle. Näytän ihan karjakolta. Ei vaan tähän kroppaan tuollaiset löysät tunikat sovi. Mietin mitä olin taas opettelemassa. Oivallan syvällisemmän merkityksen tälle. Ihan niin kuin elämässä ei aina löydä selkeää kaavaa tai suuntaa jolla seilata eteenpäin, joskus hahmotat vain pienen pätkän seuraavaa askelta. Kuin johtolanka joka vie sinut eteenpäin tai hirveän kauaksi. Kiroilet hukkaan heitettyjä tunteja, turhaa tekemistä. Eksymistä niin kauaksi. Kunnes oivallat että jokainen hetki jonka käytät siihen mitä et halua vie sinut lähemmäksi sitä mitä haluat. Hyvin kummallisesti selitetty mutta niin pudistavaa. Ei ole turhia kokemuksia, vääriä polkuja. On vain viisautta joka kehittyy matkalla. Kynäisen itselleni uuden otsatukan. Ajatus kulkee kevyemmin, niin kuvittelen.

Mun mummi täytti tänään 91 vuotta. Se on huimaa. Mummi asuu palvelukodissa ja kun mentiin onnittelemaan kysyi multa kukas sinä olet. Muistisairaus on armoton. Ei muista enää mitään muuta kuin sen ettei halua mennä pesulle, siitä ei keskustella. EI EI! Muistamattomuus on myös positiivista, löydät samat asiat uudestaan ja uudestaan ja riemuitset joka kerran yhtä paljon. Niinkuin nallesta. Mistä tää on tullut, onpa kaunis. Kattokaa miten se hymyilee ja katsoo silmiin, mä otan tän viereen nukkumaan. Mummi syö marianne karkkeja ja heiluttelee jalkojaan kuin pikku lapsi. Ei oo huolta huomisesta eikä joulustressiä kun ei edes muista mitä tänään on tehnyt tai kuinka vanha on. Ainoa minkä muistaa on se että ihan pian lähtee kotiin että täällä on vaan käymässä.
Niinkuin me kaikki, ollaan täällä vain silmänräpäys jona ehditään stressata, surra, huolehtia ihan turhista. Muistella vääriä valintoja, riidellä turhista, velloa synkissä vesissä. Seuraavassa hetkessä oot jo vanha etkä muista enä edes omia lapsiasi saati lapsenlapsia. Ei murehdita turhia, juosta niin kovaa kyytiä. Nautitaan siitä että joulu tulee ja opettaa meille hiljentymistä, kuuntelemista, läsnäoloa. Tärkeintä ei ole hukkua lahjavuoriin, syödä itseään hengiltä. Tärkeintä on rakastaa. Antaa anteeksi hyväksyä toinen toisemme. Hyvää joulua kaikille teille siellä jossain. Kiitos että kuljette mukanani.

Jouluinen tähtitehdas tuottaa tähtiä. Vanhoista tapetinpaloista, papereista. Vien ensimmäisen tapettikaupan naiselle joka myi edullisesti tarpeettomia tapetinpalasia. Ojennan tähden ja toivotan hyvää joulua. Tanssiaskelin kulkee nyt kaikki. Ihan jokainen päivä tuo tullessaan tärkeitä oivalluksia. Sisäisiä viisauksia, vastauksia joita olen etsinyt suorastaan roikotetaan nenäni alla. Edes se että kadotan koneeltani valtavan määrän kuvia ei saa tolaltaan. Tärkeimmät muistot ja kokemukset eivät voi koskaan kadota. Niitä ei tarvitse etsiä asiantuntijoiden avulla internet pilvistä. Ne ovat sydämessä eikä niitä hetkiä voi viedä kukaan.

Ihminen on onnellinen silloin kun tajuaa että sulla on jo kaikki mitä tarvitset. Kun osaisi pysähtyä ja elää hetkessä. Nähdä sen mikä arvo on juuri tässä ja nyt. Et ehkä ole täysin vielä siellä mitä kaipaat mutta jokainen askel vie sinua eteenpäin. Kohti omaa itseäsi. Kohti sitä miksi tänne synnyit. Ei miellyttämään muita, ei muuttumaan joksikin kuka sinun pitäisi olla vaan olemaan täysin vain oma itsesi. Uskaltamaan tuoda sisältäsi erityislahjaasi, luovuuttasi muille. Sain eilen oman tähtihetkeni nuorten parissa. Ihanat kokeilunhaluiset  jotka lähtivät rohkeasti kanssani kokeilemaan intuitiivistä musa kerhoa. Oli ihan uskomatonta soittaa ja laulaa yhdessä. Nekin jotka eivät ole soittaneet tai laulaneet olivat rohkeasti mukana. Kalisuttelimme erilaisia soittimia kynttilöiden valossa, teimme oman ensimmäisen herättelevän ja kantaa ottavan kappaleen nimeltä burana-protesti. Välillä ihmettelen sitä miten siunattu olen saadessani tehdä kaikkea sitä mitä teen. Miten minä joka pelkäsin ennen ihan kaikkea uskallan olla esillä. Laulaa, soittaa, tanssia ja nauraa. Miten hyvältä tuntuukaan kesyttää omat pelkonsa ja uskaltaa. Seurata unelmiaan ja toteuttaa ihan jokainen, yksi kerrallaan.

                                     
                                    

Voimauttavaa valokuvausta päihdekuntoutujille. 
Upeita rohkeita miehiä. Siipeensä saaneita, rikki menneitä ja paljon nähneitä. Itkin ja nauroin kuunnellessani näitä tarinoita. Rakastuin jokaiseen kauniiseen sydämeen jonka näin. Jokaiseen joka ymmärtää elämän arvon ja haluaa muuttaa maailmaa olemalla rohkea. Oma itsensä. Mitään peittelemättä tai esittämättä. Unelmat ovat muille hyvin tavallisia mutta näille ihmisille suuria. Olla päihteetön, tehdä työtä, rakastaa, olla onnellinen. Vapaa. Päästä pois helvetistä joka ei ole raamatun peloittelema paikka jossain vaan olotila täällä maanpäällä. Sisäinen tuska jota ei pääse pakoon, millään, mihinkään. Talletan sydämeeni kauneimman aarteen. Nämä ihanat ihmiset
♥ puhtaat kauniit sydämet. Toivon että heidän bussi pysäkilleen ajaa vaaleanpunainen rakkausbussi. Vapauttaa ja tuo elämään sen jota etsii.

Maailma tarvitsee rakkautta, hellää sipaisua taikasauvalla. Kimalletta, taikapölyä, sadunhohtoa.
Niinpä mä aloin ompelemaan siipiä, kaikille jotka liitelevät unelmissaan. Pienille seikkailijoille ja isoille. Vanhoista pitsiliinoista, kaulahuiveista. Kaikesta vanhasta. Mä ainakin tarvitsen monet siivet, arkeen ja juhlaan. Uskon siihen että unelmani kantavat. Siihen että maailma on kaunis ja hyvä paikka kasvattaa näitä pieniä. My ja Ellen. Jotka näissä kuvissa tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Rakkaus syttyi välittömästi. Hengenheimolaiset tunnistivat toisensa. Yhtäkkiä Ellen sanoo äidilleen KAKKA. Äiti ehdottaa että mennään pesemään johon Ellen EI! Maria pesee. Minä joka myös tapasin Ellenin ensimmäisen kerran nielaisin kerran ja tajusin saaneeni uuden ystävän. Lapsen luottamuksen, arvokaimman kaikista.